Ihan ensimmäisenä tulee varmaan monelle mieleen se ratsastuskoulussa oleva 10-vuotias tyttö, joka on saanut itselleen hoitoponin ja tehtäviin kuuluu varusteiden- ja harjojen putsaaminen kerran viikossa. Ja sitten kun taluttaa tarpeeksi monella tunnilla saa ilmaisen tunnin. Tää on yks kuva asiasta. Erilaisia hoitaja-omistaja diilejä on monenelaisia. Tärkeintä kuitenkin mielestäni tässä on luottamus ja kunnioitus. On diili mikä hyvänsä, täytyy hoitajan kunnioittaa ratsastajan päätöksiä ja asioita mitä hän käskee sinun tehdä. Sen vastavaikuttajana onkin se, että omistaja luottaa hoitajaan.
Joku sanoo että hoitaja hoitaa ne "paskaduunit". Mun mielestä sanavalinta on väärä, mutta sen vastapainoksi se myös tavallaan pitää paikkansa ja niin se kuuluu olla. On oikein ratsastajaa kohtaan, että sen ei tarvitse huolehtia hevosesta ja siitä että hevonen on valmis silloin ja tällöin, että sillä on oikeat varusteet, hokit jaloissa tarpeen vaatiessa, leititettynä jne. Ratsastajalla on varmasti paljon muutakin hommaa!
Minun hoitamiseni alkoi myös ratsastuskoulussa. Silloin hoidin shetlanninponia nimeltä
Robbe eli Roope. Siitä homma siis alkoi. Ratsastus on ollut aina hauskaa, mutta en ole sellainen ratsastaja joka haluaa tehdä aina kaiken täydellisesti, joka haluaa että hevonen menee niin kuin kunnon este- tai koulutykit. Oon aina tykännyt enemmän käydä maastossa ja tehdä kaikkea hauskaa hevosten kanssa! Eniten mua kuitenkin on hevosten hoidossa auttanut jo edesmennyt
Valodze, jota hoidin heinäkuusta 2012 huhtikuuhun 2013. Valon omistajan kanssa oli diili, että käyn kerran viikossa hevosta juoksuttamassa tai ratsastamassa. Valon omistajan ansiosta eksyin kenttä-piireihin ja hoidan nykyään näitä neljää hevosta! Valo kuitenkin huhtikuun alussa joutui herpeksen uhriksi ja se piti lopettaa vahvojen oireiden takia. Se oli kova paikka. Onneksi
Riia tuli kuitenkin samoihin aikoihin Tervoon niin sain siitä itselleni ystävän. Elokuussa aloin sitten hoitamaan Sakua, Norppaa, Ossia ja Lolloa. Meillä diili on, että käyn tallilla auttamassa aina kun apua tarvitaan ja kisoissa olen mukana.
Se on upea tunne kun sinulle sanotaan kisojen jälkeen yksinkertainen sana, 'Kiitos'. Tai kun sinua pyydetään mukaan toisiin kisoihin. Kun hevonen alkaa luottamaan sinuun. Kun se ei enää kisapaikalla hypi ja pompi kolmantena jalkana.
Ne on upeita tunteita. Niiden ansiosta tätä jaksaa tehdä!
Lopuksi haluan jakaa teille vielä Kisamatkalla - blogissa viime joulukuussa julkaistun tekstin, jonka Sennin hevosenhoitaja on kirjoittanut! Tämä kannattaa kaikkien lukea:
Joulukuun Bonus: Petra Puhuu - Hevosenhoitajan mietteitä ja sen lisäksi video, joka koskettaa kaikkia jotka hevostelua harrastaa:
Mahdollisuuksien hevonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti